keskiviikko 30. tammikuuta 2008

Seuraavan sadan vuoden aikana kuolee sukupuuttoon arvioiden mukaan noin yhdeksän kymmenestä kielestä ja joidenkin ekologien mukaan jopa puolet kaikista maailman eliölajeista.

6 kommenttia:

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

"VUONNA 1944 ELOKUUN KOLMANNEN VASTAISENA YÖNÄ 3000 LASTA TAPETTIIN AUSCHWITZISSA", kirjoittaa Gösta Ågren Vuosisadan ilta -kirjassa.

Onko niin, että tällaisista tragedioista voi puhua vain tällä tavoin, massiivisen yksinkertaisin, tiedottavin lausein? Vai onko jotain olennaisesti toisia tapoja? Ja mihin voi pyrkiä faktoilla / tarkoilla ennusteilla? Mikä on jonkin taiteen suhde niihin?

pelliokka kirjoitti...

niin, kiinnostava kysymys. kokemus ja vastaavalla tavalla faktisesti uutisoidut tutkimukset on osoittaneet, että ihmisen saa liikkeelle puhumalla singulaarisesta kohtalosta. ja niinhän sen tarkemmin ottaen täytyy ollakin. vieläpä poissaolon ilmentymisen kautta, niin että käyttämättä jäänyt villasukkapari on se vaikea kohdattava.

Anonyymi kirjoitti...

Jos tragediasta tai kohtalosta puhumisen tarkoitus ei olisikaan selvä, vaikka ketään ei saataisi herätettyä iltaan, on silti puhuttava- vaikka vain tullakseen imaistuksi prosessiin jossa puhekyvyn menetykselläkin on merkityksiä horjuttava ja tarkentava tehtävä. Jos jotain, lukekaamme: Jorge Semprunin Tarvittava ruumis.

pelliokka kirjoitti...

kuulostaa äärimmäisen kiinnostavalta. vähän blanchot tulee mieleen tuosta. mutta nyt väsy.

Anonyymi kirjoitti...

Vasta nyt huomasin vastauksenne.

Puhekyvyn menetys on aina ilmaus. Menetyksellä on aina ympäristönsä, suhteensa puheen aiheeseen tai siihen mitä ei saa sanottua. Ja niin sanomaton tulee ilmaistuksi - ainakin jos puhumattomuus, mykkyys, nieleskely tai puheen mahdottomuus päästetään esiin.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen blogi...
Kyynikkona jatkaisin tuohon sadan vuoden luonnonlakiin:

Sadan vuoden aikana koko ihmiskunta on lähes kokonaan vaihdettu uuteen, alkavilta osiltaan ilmeisesti kahteenkin kertaan.

:-)

Terveisiä!