Valkea Kohina

2010-02-19T05:31:00.000-08:00

2009-02-03T10:12:00.000-08:00

Tuleva yliopisto, visio tai pamfletti - Antti Salminen, Tere Vadén & Juha Suoranta.

2008-12-15T14:45:00.000-08:00

Ville-Juhani Sutisen arvostelu ololosta Turun Sanomissa

2008-11-02T03:27:00.000-08:00

luonnehdintoja ololosta tarttui haravaan netistä: Neliapina & Catharinal

2008-10-21T16:44:00.000-07:00

Henriikka Tavin kritiikki ololosta Helsingin sanomissa 16.10.

2008-07-23T15:10:00.000-07:00

Kirjallisuudentutkija Maaria Pääjärven kiintoisa teksti ololosta

2008-06-18T10:32:00.000-07:00

Juhani Tikkanen lukee ololoa

2008-05-28T01:21:00.000-07:00

Ololosta joutsijärven ja Sven Laakson blogeissa.

2008-05-18T16:19:00.000-07:00

Vain skandinaavi saattaa sanoa:
"Jumalia on olemassa. Tulen toimeen ajatuksen kanssa."

Tai toisinaan suorastaan:
"Siedän jumalia. Mitäpä heistä."

Juuri skandinaviasta tuppaa löytymään valtavia esi-isien luita,
suurempia kuin yhdenkään elossa olevan ihmisen.

2008-05-18T04:03:00.000-07:00

"Pikkumuurahaiset uhka jopa Nasan järjestelmille"

2008-05-13T09:12:00.000-07:00

Pitää mennä syytä myöden, mitä tulee kieleenkin.

2008-05-05T16:05:00.001-07:00

Elämä kutsuu elämää.
Istuta puu.

2008-04-30T01:31:00.000-07:00

Vesa Rantaman ololo-arvostelu Kiiltomadossa.

(ololo-arvostelu Keskisuomalaisesta)

2008-04-08T15:30:00.000-07:00

"TODELLISUUDEN MURTUMIA

Kuopiosta kotoisin olevan jyväskyläläisen Olli-Pekka Tennilän (s.1980) esikoisrunoteoksessa Ololo rakentuu eräänlainen olemisen vastatila, jossa hajotetaan totutun rakenteita. Runoissa hahmottuu hauras, epäselvä, etsivä ja samalla todellinen tapa olla.

Teoksessa haetaan järjestelmällisesti olemisen, muistin, tietämisen ja merkitysten rajaa. Siinä mielessä teoksessa on varsin filosofinen perusvire. Etsimisen avaimena on Tennilän herkkävaistoinen, keskeneräisyyden hyväksyvä kieli. Melankolissävyisissä runoissa luodaan riemastuttavalla tavalla murtumia valmiiksi valettuun maailmaan: "Pienenä ajattelin, että kaikesta huolimatta / hän saattaakin olla lohikäärme eikä äiti. / Mittailin pudotusta ja yksinäisyyttä. // kielekkeellä.

Fragmentaariset runot kerrostuvat toistensa päälle, ja raakileenomaisuus yhdistyy tarkkaan hiottuun. Tennilän vahva ote heikentyy teoksen pitemmissä runoissa, joissa on ihmetyttävän paljon ylimääräistä. Lyhyissä, sarjallisissa runoissa Tennilä onnistuu paljastamaan kerros kerrokselta jotakin huimaavan todellista."

-Outi Kaikkonen, Keskisuomalainen, tiistai 8.4.2008

"TALLATTU VALO!"

2008-04-01T17:34:00.000-07:00

blogi

uutimoinen

Ihan hyvät tuntui olevan meiningit.

2008-03-26T16:44:00.000-07:00

"Maailman ensimmäisenä äänen talteenottajana on pidetty keksijä Thomas Edisonia Maijalla oli karitsa -laulullaan vuodelta 1877. Nyt tutkijat ovat kuitenkin löytäneet tätäkin varhaisemman äänitteen.

Tutkijoiden mukaan pariisilainen peltiseppä Edouard-Leon Scott de Martinville äänitti huhtikuussa vuonna 1860 kymmenen sekuntia ranskalaislaulua Au Clair de la Lunea. Tutkijat löysivät äänitteen pariisisilaisista arkistoista aiemmin tässä kuussa.

Äänitys oli tehty menetelmällä, joka ei sallinut aikalaisten kuunnella äänitystä, vaan toistoon tarvitaan nykyaikaisia laitteita. Edison sen sijaan keksi laitteen, jonka avulla myös toisto onnistui." -YLE

Au Clair de la Lune

2008-03-26T16:13:00.000-07:00

Hän marssittaa kysymysmerkkejään kohti varmaa kuolemaa.

Hän janoaa kieltä,

Järjestelee lauseiden kokoelmaa, jokaista hokemaa

kuin muovisotamiehiä. osuakseen tarkemmin.

piiloutuu älyn sekaan, niin kuin sanotaan.

Joku uneksii kahvipöytäkeskustelusta hänen puolestaan.

Hänet on pantu etsimään koherenssia,

keskittyneen mielen ilmaisua, mutta ihminen ei viihdy

hänen seurassaan, kuten ihminen saattaa muutoin viihtyä

paikoitellen

jäätävää tihkua. Ihminen alkaa rimpuilla, hajaantua kuten pilvet

ja kielensä raahautuu perässä & haarautuu edellä

kuminan kuminan kumina.

ja sitäpaitsi kielet nyt tekevät
mitä kielet tai kielet tai kielet tekevät.

2008-03-26T15:56:00.000-07:00

keinoäly=mimikry=mukanokkaeläin

Mantis olkoon lehti puussa.

Antaa kaikkien robottien nukkua.

2008-03-16T18:04:00.000-07:00

Miksi on hölmöä
sopia tapaaminen hänen sänkynsä luokse
kahden tunnin päähän?

2008-03-16T18:03:00.000-07:00

Kivi voisi olla sydän, milloin hyvänsä (tulkaa kivet).

2008-03-14T17:40:00.000-07:00

2008-03-14T07:21:00.000-07:00

verenseisake.

2008-03-11T10:00:00.001-07:00

Luultavasti emme edes keskustele.
lauseet keskustelee.

2008-03-09T08:04:00.000-07:00

ETHÄN KOSKE TAIDETEOKSEEN.

PLEASE DO NOT TOUCH THE ARTWORK.

2008-03-04T07:53:00.001-08:00

Ei ole eläimiä eikä ole kettuja.

Niin kuin Derzu Uzala sanoi kaikesta: ihminen. tai inuit.

Ja sitten on niitä, joita vaikuttaa olevan vaikeampi piirtää.

2008-03-01T16:24:00.000-08:00

Ei ylivertainen, vaan parantunut ihminen.

Mustan laatikon sijaan taittaa punaisen.

2008-03-01T09:28:00.000-08:00

hiht hiht. siipiranka.

2008-02-21T05:05:00.000-08:00

Huomautan vain että ololo-kirja on saapunut ja saatavilla. Sitä saa ainakin minulta, Jyväskylän Lukuhetki-kirjakaupasta (myös nettikauppa) ja Baari Vakiopaineesta. Helsingissä Ntamon kirjoja kaupustelee kuulemma Lasipalatsissa sijaitseva kirjakauppa sekä Like-kirjakauppa.

Jyväskylässä hinta katukaupassa on noin 12 euroa (lähettäessäni vähäiset postituskulut päälle).

Noin yleisesti kannattaa runokirjoja muutenkin tiedustella kirjakaupoista, jotta joku suuremmissakin ymmärtäisi ottaa vähän vastuuta kulttuurista.

Vaikuttaa muuten siltä, että antikvariaattien ja pienten kirjakauppojen ero on liudentumassa edistyksellisten tapausten ottaessa myyntiin kustantajien jäännöserien lisäksi myös indiemeininkejä - sarjakuvaa, runokirjoja ja muuta sellaista. Katetta uusista kirjoista tuskin ensi alkuun saa, mutta ehkä meininki houkuttelee ihmisiä kirjakauppoihin joihin ei liitykään välitöntä ahdistuksentunnetta.

2008-02-13T08:54:00.000-08:00

Sähköpostilaatikkoni oli osittain tukkeutunut (vain roskaposti pääsi läpi), mutta lienee jo kunnossa. Olisi miellyttävää jos webmail ilmaisisi ongelmat jotenkin.

(tarkemmin ajatellen se tekeekin sen, mutta vain yleisellä mahdollisuuksien tasolla)

2008-02-06T03:39:00.001-08:00

aivonkansi alkaa olla laho.

2008-02-06T02:36:00.000-08:00

On olemassa kirja.
Nyt jo lopullisesti keskeneräinen.

Ja luonnehdintaa.

Niin ja voin välittää noita, jos ei ole luottokorttia tai paypalit ei onnistu. Tai muutenkin.
Yritän toimittaa huomiota herättämättä. Voi kysellä sähköpostilla:
olautenn(ät)cc.jyu.fi

Ja samasta osoitteesta voi kysellä myös lainaan.

(Sähköposti oli osittain tukossa, mutta nyt sen pitäisi taas vetää.)

2008-01-30T13:27:00.000-08:00

Seuraavan sadan vuoden aikana kuolee sukupuuttoon arvioiden mukaan noin yhdeksän kymmenestä kielestä ja joidenkin ekologien mukaan jopa puolet kaikista maailman eliölajeista.

2008-01-30T03:46:00.000-08:00

keskustelua metsänhoidosta

2008-01-29T15:37:00.000-08:00

nahan hajun junan
hujanhajan uhan
ajan hunajahanan

2008-01-27T05:12:00.000-08:00

Tarvitsen hiekkamonitorin.

Pieni hiekkalaatikko josta kirjaimet ja kuvat kohoavat muotoina kuten linnat.

Ja vähitellen vuorovesi vanhentaa vuoriston kummuiksi.

Siinon out sekä in.

2008-01-23T08:33:00.000-08:00

2008-01-23T08:29:00.000-08:00

2008-01-22T18:23:00.001-08:00

Hänen oireitaan on kohdeltava sairautena,
mitä hän sitten tekeekin pahaa,
ja hänen sairauttaan on kohdeltava oireina.

2008-01-22T18:21:00.000-08:00

Jos teriö saa sinut muistamaan, olet varmaankin oikeilla jäljillä.
Jos hänen hiuslaitteensa saa sinut muistamaan,
mikä saakin sinut muistamaan. Olet oikeilla jäljillä.

2008-01-22T18:04:00.000-08:00

Oikeudenkäynnin rakenne vaatii todennäköisyyden idean ja luottamusta siihen.
Oikeudenkäynnin rakenne ehdottaa erotteluja & tarkentuvaa draamaa.
Oikeudenkäynnin rakenne luottaa maalaisjärkeen (sensible man).
Oikeudenkäynnin rakenne vaatii käsityksen totuuden luonteesta.
Oikeudenkäynnin rakenne vaatii merkityksen yksikäsitteisyyden.
Oikeudenkäynnin rakenne edellyttää valtion suvereniteetin.
Oikeudenkäynnin rakenne vaatii narratiivisen persoonan.
Oikeudenkäynnin rakenne jakaa todistuksen taakan.
Oikeudenkäynnin rakenne vaatii kommunikaatiota.
Oikeudenkäynnin rakenne pyrkii ratkaisuun.
Oikeudenkäynnin rakenne peittää jälkensä.

2008-01-22T17:56:00.000-08:00

Öisin märän tien yllä tuskin liikkuen
leijuu totaalinen alus. tai siemen, horsmansiemen.

2008-01-22T17:41:00.000-08:00

Cohen-tulkinta, osu ja uppos.

2008-01-22T16:00:00.000-08:00

korvat

2008-01-22T15:58:00.000-08:00

2008-01-22T15:37:00.000-08:00

2008-01-22T15:25:00.000-08:00

2008-01-22T15:15:00.000-08:00

2008-01-22T15:10:00.000-08:00

2008-01-22T15:00:00.000-08:00

Joskus on ollut hyvääkin meininkiä.

2008-01-20T15:10:00.000-08:00

2008-01-20T15:05:00.000-08:00

2008-01-20T14:47:00.001-08:00

2008-01-20T14:47:00.000-08:00

Kieltä ei voi käyttää. Mutta sitä voi näyttää.

2008-01-14T15:41:00.000-08:00

Animoitu rekonstruktio haapanoiden ja Hawk-hävittäjän kohtaamisesta Kruunupyyssä noin vuosi sitten

2008-01-14T13:20:00.000-08:00

linkki

2008-01-14T13:19:00.001-08:00

Mistä ei voi kirjoittaa, siihen täytyy kirjoittaa.

2008-01-12T19:37:00.000-08:00

Ehkä vähitellen tapahtuukin kaikki.

Ehkä kaikki tapahtuukin vähitellen.
Ehkä vähitellen kaikki tapahtuukin.
Ehkä tapahtuukin vähitellen kaikki.
Ehkä kaikki vähitellen tapahtuukin.
Ehkä tapahtuukin kaikki vähitellen.

2008-01-12T16:26:00.000-08:00

2008-01-12T15:24:00.001-08:00

...lfiini käy pinnalla vain käännöksen nisäkäs hengiss...

2008-01-12T14:51:00.000-08:00

Ajattelin näkökenttää, kielten ruumiiden tietoisuuksien selittymätöntä rajautumista.
Tai kahta pientä liekkiä joiden ruumis on stabiili sydämestä ylöspäin kohoava imu.
Kompassi joka näyttää ylöspäin. Onko rajautuneella ruumiilla aina suunta?

Kissa tuli raapimaan ulko-ovea. viipyi vieraana.
Sillä on omat ajalliset reittinsä. Myöhemmin se jatkoi matkaansa, esteenä vain ovet
turkissaan syvä tupakansavu.

2008-01-11T18:15:00.000-08:00

Kirjoitus teknologiana siirtää hahmotusyrityksiä kohti omaa logiikkaansa, vastustamattomasti. Kuten nyt kirjoitussuunta vasemmalta oikealle: se määrittää kykyämme lukea kaikkea, myös jokaista valokuvaa. Kuvan dynamiikka viettää mieluummin niin - vasemmalta oikealle - kuin päinvastoin.

Muistan valokuvan jossa mielenosoittajat kohtasivat mellakkapoliisin rintaman. Ollessaan oikealla puolella kuvaa, poliisit joutuivat perääntymään syntyneen vaikutelman nojalla. Peilikuvaksi kehitetyssä versiossa tulos oli päinvastainen: mielenosoittajia ahdistettiin, ja he perääntyivät.

2008-01-11T15:41:00.000-08:00

Tekeekö totuus minussa työtään vaikken ymmärtäisi?

Todellisuus: ei voisi olla todellisuutta ilman toden sijaintia hänessä.
Siis todellinen, mikä hyvänsä todellinen, kuinkakin kapea,
on ilmaistavissa niin kuin se koskee kaikkia:

On voimassa todellisuus.

Koskee kaikkia kun joku kantaa totta kuin vettä. vettä vaan.

2008-01-10T19:57:00.000-08:00

2008-01-09T18:49:00.000-08:00

Valkean ja valkoisen ero on ensinnäkin siinä, miten valkea on itse valonlähde. Tai ainakin se viittaa tuohon alkuperään. Valkoinen on selkeämmin väri, siihen ei liity tulen valkeaa, pikemminkin aistin siinä tietyn keinotekoisuuden, niin kuin peittovalkoinen on valoakuljettavan valkean vastakohta. Mutta keinot ja teot vanhenee, valkoinen tulee todeksi. Lisäksi valkoinen kantaa koita, koittaa kohota.

Sunnuntain HS:ssa oli Kieli-ikkuna, jossa muuan Nuutinen käsitteli Kointähden etymologiaa: "koiperhosella ja aamutähdellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä keskenään". Aivan kuin kieltä ei otettaisi aivan todesta.

2008-01-08T17:54:00.000-08:00

Hänen sydämensä lyö yhä nopeammin
ja silmä vaeltaa ihon rannikkoa.

Sydän. solmu tai sydän.
Kerää painetta kunnes purkautuu.

Voimmehan nähdä vain pisteeseen saakka.
Mihin se piste sitten syvenee.
piste. tai sanotaanko:
yksinkertaisin mahdollinen silmä.

Kirjoituksen sijainnista Jean-Luc Nancyn ajattelun kautta

2008-01-07T10:11:00.000-08:00

(Tulipa mieleeni laittaa tänne pari vuotta vanha essee, kun se jotenkin tuntuu taas ajankohtaiselta aiheineen)

"Kuolemaa on minkä valveilla näemme..."
-Herakleitos

"Kun silmämme koskettavat, onko silloin päivä vai yö?"
-tuntematon

Nancyn ajattelulle perustavin aisti on tuntoaisti, jota hän pyrkii siirtämään kohti filosofian keskiötä. Jokaisella elävällä on Aristoteleen mukaan ainakin tuo aisti. Paitsi tähän perustavuuteen, sen erityisyys aistien joukossa liittyy kohtaamisen totaalisuuteen, jonka tunteminen mahdollistaa. Kosketus vaikuttaa olevan hyvin lähellä olemista (erottamattomissa siitä) ja sen reunaehtoja, ainakin mitä tulee ”ruumiilliseen olemiseen”.

Koskea, koskettaa, kosketella. Koskettaessani tulen kosketetuksi. Kosketan koskettamatonta. En kykene ottamaan koskettamaani haltuun, kuten annamme usein ihmisosasta ymmärtää. Voin ainoastaan altistua toisen kosketukselle, lukea sitä. Vaikka ulottuisin kuinka syvälle toiseen, jatkuu vierauden totaliteetti koskemattomana vielä, ja vielä: se puolestaan koskee minua koskettaessani. Nancyn mukaan muihin aisteihin ei liity tällaista kaksisuuntaisuuden välttämättömyyttä. Tämä altistumisen teema pyrkii murtamaan subjektin ja objektin todellisuuden. Kuin leivän.

Tunto (tuntu) altistumisen aistina tekee ihmisen alastomaksi. Asetelman voi nähdä filosofian kannalta eleenä, jossa itsessäänolemisesta tulee mahdotonta, puhumattakaan enää kartesiolaisesta egosta, jonka olemassaoleminen pohjautuu itselleenolemisen kylläisyyteen. Oleminen on nyt kohtaamista ja ulkopuolellaanoloa, ruumiiden altistumista toisilleen ja päin kuolemaa olemista Toisen kuoleman kautta. Tuo kuolema on ruumiissa aina jo läsnä.

Koskeminen on rajallaoloa ja Nancyn ajattelu on tämän rajallaolon filosofiaa tiettyine siirtymineen siitä, mitä olemme tottuneet pitämään filosofian alueena. Siirtymä koskee paitsi horisonttia, josta olemme kiinnostuneet, myös erityisesti kieltä. Nancylle kielen tapa olla merkitsee selvästi todellisuuden muotoutumisen tilaa, ruumista ja koskettelua. Kielelle vastaava siirtymä tarkoittaisi ehkä olennaisen katsantokannan kääntymistä puheesta kohti kirjoitusta ja kirjoittamista. Näinhän on filosofiassa tapahtunut jo strukturalismin jälkeisten liikuntojen myötä. Nancykin asettuisi tendenssimäisessä katsannossa juuri dekonstruktiota harjoittavien ajattelijoiden alueelle. Erityisesti Derrida on vienyt pitkälle kirjoituksen genealogian tai ontologian purkamisen. Mutta mitä kirjoitus voisi tarkoittaa Nancylle, joka ilmiselvästi keskustelee myös Derridan kanssa ja näkee kirjoituksessa ehkä jotain, mitä muut eivät?

Mitä sitten olisi kirjoitus?

”Jos hoc est enim corpus meum tarkoittaa jotain, niin se tarkoittaa puheen tuolla puolen. Sitä ei ole sanottu, vaan siitä on kirjoitettu ulos – on kirjoitettu kohti kadonnutta ruumista ja kadonneesta ruumiista lähtien. Suin päin.” (C,23)

Ruumis on itse asiassa se, mitä Corpuksessa selvitetään (ottamatta huomioon eroa ruumiin ja korpuksen välillä). Nancyn mielestä juuri ruumis on meiltä hukassa. Yllättäen tämä liittyy juuri kirjoittamiseen, kirjoitukseen ja kirjallisuuteen. Käsitteellisellä, filosofian tasolla yhteys liittyy siihen toiseuteen, jonka ruumis ja kirjoitus jakavat ollessaan kulttuurimme perustavia binäärioppositioiden orjuutettuja tiloja: Kirjoitus puheen (hengen ilmaisu) säilömisenä, ruumis hengen. ”Kirjoittamisen olemuksena on, että se koskee ruumista.” (C,27). Teemaan liittyy myös toinen kulttuurinen yhtymäkohta: kolminaisuudessa poika on ruumis, Jeesus Jumalan ruumiillistumana. Ja toisaalla, Platonin dialogeissa, esiintyy kirjoitus poikana, kirjoittajan jälkeläisenä.

Ruumis on poissa. Aina. Ja erityisesti näin on kohdassa, jossa olemme juhlineet henkeä, joka on kevyt vain koska ruumis painaa. Ruumiin paino siirtyy suoraan Nancyn ajatteluun. Kielen tasolla hän asettaa yhteyden äänteelliseen oikopolkuun, joka yhdistää verbit penser (ajatella) ja peser (punnita). Nancy yrittää paikantaa ruumista, manata sitä ajattelun kautta. Onko se vieraus, jota en kykene palauttamaan itseeni - joka myös häviää nopeasti ruumiinetsimisen prosessissa.

Kirjoituksessa olemme ruumiin reunalla. Koskematta vielä tietokoneisiin; eräs ääri on kirjoittajan terävä kynä paperilla. ”Ruumis on kaiken kirjoituksen oma toinen reuna: ruumis on ääriviiva” (C,84). Itse asiassa ruumis on se reuna, jonka toiselta puolelta on lähdetty. Siis jo tässä mielessä kirjoittaminen on koskemista, uurtamista tai eräänlainen jatkuva punctum. On kyse ruumiiden ja kirjoituksen paikannuksesta samaan veneeseen. Kirjoituksessa kajotaan ruumiisiin. Tämä tarkoittaa paitsi kirjallisten muistien kaivamista (kuolleiden kaivamista ylös), myös tuota äärellä- tai kärjelläoloa, jolla kaiverramme ruumista esiin.

Kirjoitus tarkoittaa elettä, jolla kosketetaan mieltä (tai ruumista). Jos ajattelemme kirjoitusta kosketuksena, tulemme siirtyneeksi kiinnostavaan positioon: kirjoitus (kirjoittamisena, kirjallisuutena) joka olisi nyt vilpitön ele (kosketuksen luonne) ilman sen suurisuuntaisempia klassisia pyrkimyksiä ilmentää täydellisesti tai hallita jotain. Nyt ainoastaan koskettaa ulkopuolta. Altistua.

Mutta tähän liittyy myös kahtalaisuus, joka tekee kirjoituksesta ja muista olennaisista poissaolon muodoista yleensä väärinymmärrettyjä: kirjoitus koskee etäisyyttä, koskemisessaankin. Ja tässä tulee Nancyn asetelman yksi olennaisista kulmista: juuri koskeminen liittyy myös etäisyyteen, koska koskiessaan tajuaa vierauden - on rajalla. Toinen. "Ulkopuolella, kätkössä, erillään, välimatkan päässä." Koskemisen kokemus saa meidät tämän rajallaolemisen logiikan mukaan tajuamaan etäisyyden.

Kysymys on intiimiydestä. Meidän kesken. Nancy kykenee suhtautumaan suvereenisti kokemuksen metaforisuuteen. Niinpä juuri kirjoitus on hänelle koskettelua. Koskettaa mieltä? Ruumiit koskevat ruumiita. On syytä ottaa tosissaan se sanan sävy, joka tekee ruumiistamme kuolleen. Fyysinen todellisuus koskee kuolemaa, kuten Herakleitos todistaa. Ihmisen pinnalla vain kyynelnesteessä on eläviä soluja. Muu on kuollutta solukkoa.

Erään tulkinnan mukaan kirjoitus on päin kuolemaa olemista. Se on sitä, paitsi testamentin yhteydessä ja kirjeessä, jossa intiimiys palautuu puhujan poissaolona, myös olennaisesti kirjallisuudessa. Kirjallisuus saa (ehkä negatiivisessa) kosketuksessaan etäisyyden paljastumaan. Kirjallisuus avaa tien kuoleman valtakuntaan, kuten nyt - sanokaamme - Orfeus voi vuorostaan paljastaa. Kirjallisuus on alue, jolla tietoisuus ei kykene sammumaan ja kuoleminen on mahdotonta. Kirjallisuus on Lasarus (Blanchot), joka yhä vain ruumiillisempana nousee takaisin eloon. Tämän kautta pääsemme kirjoittamiseen tekniikkana, jonka luonto on ylittää ajallisia etäisyyksiä.

”Kyse on kiertoteistä ja erilaisuudesta, paikanvaihdoksista ja uudelleenkoodaamisesta: ´jossakin´ jakautuu hyvin pitkille teknisille reiteille, ´jossakin´ on tekniikka, meidän hienovarainen, mahtava ja hajalleen siroteltu kontaktimme. Ja kiertojen väliin jäävänä aikana lupaus koskettaa kuin mykkä välähdys: tulemme vaikenemaan ruumiista, jätämme sille paikkoja, emme kirjoita emmekä lue kuin jättääksemme ruumiille kontaktipaikkoja.” (C, 58)

Tekniikka, proteesi, siirrännäinen

Ruumis on purettu, yhteen koottu, saostettu tuote. Nancyn mukaan ruumis on läntisen kulttuurin ominta aluetta. Tällaista ruumista ei ole muualla. Hoc est enim corpus meum.

Nancy vastustaa ajattelua, jonka piirissä ollaan totuttu pitämään ihmiskokemusta eri aistien todistuksista redusoituna synestesiana, jota sitten hallinnoi mieli. Jokainen aisti on oma totaliteettinsa omalla palauttamattomalla alueellaan.

Näin aistien (kuten kaiken muunkin) väliin jää ontologinen ero, tyhjä kohta. Se mahdollistaa proteesin, kytkeytymisen maailmaan vielä uudestaan, ruumiillisen tietoisuuden kautta. Tämä on kosketuksen tekninen ulottuvuus. Ruumista voidaan täydentää, mitä se sitten tarkoittaneekin.

Näkemisen tai kuulemisen sijasta kosketuksen logiikkaa seuraamalla päädymme aivan uudenlaiseen horisonttiin. Olemme alati rajalla ja tilallistumisen kohdassa, tuossa erossa ja tietoisena ulkopuolesta joka koskee minua. Tietoiseen tai reflektiiviseen olemiseen liittyy vanhastaan tunne siitä, ettei subjekti kykene olemaan itse tai palautumaan täysin tuohon itseen. On voimassa jokin ero tai etäisyys, kuten aina rajan logiikassa tai kirjallisessa kokemuksessa. Nancy langettaa huomiokykynsä kokonaan tälle erolle.

Tulisiko kirjoitusta näiden seikkojen nojalla ajatella tekniikkana, joka on ottanut ruumiin väleissä itselleen elimen tai aistin paikan?

Mitä tämä elin silloin koskisi: muistia, muistamisen aluetta, jolle kirjoitus on alusta asti ollut omistettu, oli kyse sitten uskonnollisista teksteistä, runoudesta tai kirjanpidosta. Jokin ruumiinlaajennus on havaittavissa tässä kohtaa. Täytyy tietysti suhtautua epäillen siihen miten tuollainen elin esittää omia rajojaan, kuten alkuperäänsä. Kuinka muistin alkuperää voisi kysyä? Tai kielen? Dekonstruktio tässä kohdassa saattaa oll mahdoton.

Mutta vielä: Paitsi että kirjoitus tekee itsestään muistia, se on selvästi laajenemassa tämän funktionsa ulkopuolelle. Kirjoitus leviää ajassa myös toiseen suuntaan yhtä hyvin. Todellisuus konstruoituu ajassa kielen ympärille. Kirjoitus - kirjoitetuksi jätettynä – lupaa meille vivahteita, joita todellisuus aikanaan taivuttuaan ilmaisuun, sitten lunastaa.

Mutta palatakseni tekniikan perspektiiviin: jos elin ei aisti aistivansa, kuten koneiden kohdalla oletetaan, ei siirtymä ole olennainen. Mutta kirjoituksen kohdalla on toisin. Kirjoittamiseen ja kirjoitukseen liittyy aina tällainen takaisinaistimisen tai reflektion tuntu. Siksi kyse on koskettamisen kokemuksesta. Tämä vastaus tai käänne tekee kosketuksesta olemisen ja ruumiin olemuksen. Kuin kaksi katsetta vastakkain. Siis: Kirjoitus on enemmän kuin tekniikka. Ehkä siksi että se on hankkiutunut elimeksi, ehkä jostain muusta syystä. Ehkä ei ole olemisen tilaa ilman kirjoitusta, kuten Derrida esittää (arkkikirjoitus).

Lopulta Nancyn käsitys tekniikasta (tulkintani mukaan siis kirjoituksesta) yhtyy Derridan vastaavaan: ”´Luonnollisten´ ja ´teknisten´ ilmiöiden välillä ei ole eroa.” (C, 78). Kyse on haavasta, johon proteesi, tekniikka tai tauti asettuu – siis juuri tuosta tilallistumisesta ihmisruumiiseen kuuluvien erojen kohdalla. Kirjoitus ulottuu lopulta biologisesta kirjoituksesta (DNA) ihmisen ja kulttuurin kautta teknologiaan (ohjelmointi). Maailmamme on ekotekniikan maailma, ”intiimejä saumoja myöten”. Mielikuvituksen osalta on kuitenkin alati laajennettava mahdollisuuksia ymmärtää tuollaisia jälkiä (kirjoitusta), jotka levittäytyvät aikaan. On yritettävä ymmärtää uudenlaisia logiikoita, joita kirjoituksen ontologia kätkee. Corpusta lukiessa tulee sellainen olo, että elämme juuri logiikkojen ja kytkeytymisten todellisuudessa kuitenkaan vielä ymmärtämättä niitä. Tarvitaan hurjuutta nähdä kytköksien päättömyyksiä, suoraan uskonnosta teknologiaan ja DNA:sta kirjallisuuteen.

Ekskriptio & inskriptio (Derrida)

Nancy asettaa Derridan kieltä koskevaa inskriptiota tai sisäänkirjautumista vastaan oman versionsa kirjoituksen luonteesta: ekskription, joka liittyy ruumiisiin ja ulkopuoleen. Ruumiille lähetetty kirje, ekskriptio. Ajattelu, jota ajattelemme, on Nancyn mukaan oleminen joka lähettää itsensä. Tulemme lähettäneeksi itsemme. Ja nyt ruumis on se mikä jää jäljelle, mikäli itse onnistuu lähtemään kirjoituksen mukaan.

Ruumis on vain oleminen, josta kirjoitetaan ulos. Syntyy efekti mielestä tässä liikkeessä, jossa erkaannutaan ruumiista. Siis erkaantuminen ja viime kädessä etäisyys olisi kauan väärinymmärretty ruumiin toinen tai mieli (sens).

Siinä, missä Derridan inskriptio tai kirjautuminen hamuaa kielen tai diskurssien todellisuutta, ekskriptio puolestaan koskee ruumiin äärilaidoilla olemista. Derrida luo mielikuvitusta järjestelmälle tai asubjektiiviselle kielen persoonalle, kun taas Nancy puhkaisee tien ruumiiden maailmaan. Hyvä on, ”il n´ya pas de hors texte”; kirjoitus etenee ruumiiden todellisuuteen. On syytä liuottaa raja kyberneettisen ja orgaanisen välillä.

Tulkitsen tämän äärilaidoilla olemisen niin, että kirjoitus on itsen jättämistä ulkopuolelleen, erkaantumista – etäisyys, joka saattaa palata, tulla luetuksi vieraana, tai hakeutua toisaalle, missä toiset lukijat kenties saavat sen kosketusyrityksiä osakseen.

Itse asiassa Nancyn metaforistiikka ei luultavasti käsitä tätä toista esittämääni murtumaa enää omakseen, vaan teksti on kirjoittajan kosketusyritys. ”Ja te luette minua, ja minä kirjoitan teitä.” (C, 58).Siis teksti itse ei saavuta entiteetin tai tuntemattoman ruumiin asemaa. Näin siltikin, että nyt kirjoittaja on ilmeisen kyvytön tuntemaan enää takaisin. Tähän voisi paikantaa kirjoituksen proteettisuuden tai teknisyyden. Kyse on ajallisen ulottuvuuden ongelmallisuuksista, joita emme täysin kykene ymmärtämään. Kirjoittaja kuvittelee jättävänsä itsensä tekstiin ja erkaantuu sitten siitä. Molemmat jatkavat olemassaoloaan ajassa. Ja muuttuvat.

Siis - levoton mieli ei ole omiaan pitäytymään Nancyn esityksessä - kirjoituksen täytyy kantaa jotain itsessään, voidakseen ottaa vielä vastaan sen takaisinkoskemisen, jonka kosketus ensin on lukijan osana. Sanoisin, että tästä vapautuneesta energiasta on taipuvaista versomaan kirjallisuus - laajempana ja yhä uusia ruumiita piiriinsä sitovana ilmiönä: siis sinä kirjallisuutena, joka kulloinkin on aina ”meidän kesken”, mutta leviää jotenkin yhä uusien ihmisten keskuuteen.

Se, miksi kirjoitus on lopulta ruumis, liittyy uskoakseni kaikesta huolimatta ajallisuuteen ja jättämiseen. Kirjoitus ikään kuin jätetään ruumiiksi, vanhentumaan ja tulemaan todeksi. Uloskirjoittaminen voisi viitata tällaiseen prosessiin. Se ”kehkeytyy merkitysten väliin jäävien merkityksettömien erojen leikkinä: se irrottaa sanat yhä uudelleen mielistään...” (C, 72). Kieli ruumiina olisi lauseet (ennemmin kuin sanat, joista Nancy puhuu) jotka on jätetty. Ehkä ne tulevat joskus takaisin.

Korpus

Kirjoitusten suhteen Nancy tuntuu hakevan sellaista, mitä filosofian keskuudessa on totuttu kutsumaan kontingentiksi – määritellään tämä sana nyt sitten minkä suhteen hyvänsä: voimme nähdä sen modaalilogiikan kategoriana, joka jää mahdottoman ja välttämättömän ulkopuolelle. Kyse on mahdollisen sellaisesta tapauksesta, joka voi olla tai yhtä hyvin olla olematta järjen kannalta. Tämä pätee juurikin ruumiilliseen todellisuuteen, jolle klassinen filosofia ei ole löytänyt hampaita. Miksi tuo ruumis on tuollainen.

Corpus on itseensä kerälle vetäytyvä teos. Se perustelee tällä mielenkiinnollaan kontingenttia kohtaan itsensä. ”Tarvitaan...sattumusten taivutusta.” Ruumiiden ulottuvuus syntyy kuolleiden vaakasuoruudesta. Päin kuolemaa kirjoittaminen. Kieli avautuu omien vihjaustensa ryijyksi (eikö tässä sanassa olekin suomenkielessä ilmenevää painoa, viitaten tietysti etäisesti vielä lyijyyn punnuksena). Sanat viittaavat toisiinsa, eikä tällaista ilmiötä ole syytä piilotella – mehän tiedämme jo miten käy, jos yritämme hallita kielen merkityksiä. On vain seurattava. Korpuksella viitataan sanahakemistoihin, mutta nyt niiden kautta pääsee ruumiisiin ja paikkoihin käsiksi.

Corpus toteuttaa omaa painavuuttaan ja painavuuden vaatimusta olemalla fragmentaarinen ja sakea kudos. Emme täysin osaa mitata mikä tässä suhteessa olisi elävän ja kuolleen raja (ruumis); kuollut on usein mätänemisensä, homehtumisen, ja lahoamisen kautta täynnä elämän diversiteettiä. Eriytymisen tekniikka voi koskea tällaisia rajaprosesseja. Taide on detaljitekniikkaa, jonka jokaisesta, vähäisimmästäkin eleestä tulee lopulta oma taiteensa. Kirjoituksen osalta tällainen eriytyminen liittyy jotenkin ajan kulumiseen ja kokemiseen, ajan jossa kaikki pyrkii eroon itsestään.

Lähteet:

Jean-Luc Nancy: Corpus, suom. Helena Lindberg, Gaudeamus 1996
Sami Santanen: Meidän kesken, Luentosarja Jean-Luc Nancysta

2008-01-05T15:01:00.000-08:00

Miksei peli voisi jatkua jatkumistaan?
Miksi kääntyä kohti pakenevaa pistettä?
Miksei silmä jatka matkaansa, avaa maisemaa vielä?

Pidän elokuvan alusta. Usein on päivä.
Kuvaan tarttuu kaikkea,
ikään kuin todellisuus ennen kuin se tarkoittaa todellisuutta
- siis: on yhdentekevä keveä päivä.

Myöhemmin on todellisuus niin kuin se on; että on tosi jota kantaa.
Omata totta.
Mutta elokuvassa se on harvoin kiihottavaa.
Toisin kuin todellisuudessa.
Ehkä olen nähnyt liikaa.
Toisin kuin todellisuudessa.

Samaan aikaan kun kuvan takana on kiire saada kaikki esille,
minä yritän katsoa vielä hetken kaikkea mikä varkain valuu maailmasta siihen
kun takana on kiire, niin kuin mitä hyvänsä voisi käydä.
Puistonpenkiltä käsin.

2008-01-04T13:56:00.000-08:00

Hän päätyy uurteidensa väliin
tarkentuu yhä, vielä, aina.

Olet valinnut
ja kasvanut noin,
mutta ei se ole niin.

Mitään valintaa ei ole.
Minua hämmästyttää
miten on vaikea sanoa yksinkertaista asiaa:

Ei hän ole valinnut mitään.
Vaihtoehtojen joukko on tyhjä joukko.
Ei yhtäkään.
Ja yhä hän tarkentuu peruuttamattomasti,
omaan tapaansa.
Tulee itsekseen.
Tuulee.

Narkissos

2008-01-03T15:40:00.000-08:00

WC:ssä, pattereita kuunnellessaan hän ei tiedä, että kellarissa on kone joka valehtelee putkistojen jatkuvuuden kohti horisonttia.

Kohina jota kone toistaa on vain lyhyt nauhoitettu pätkä, uudelleen ja uudelleen.

Mutta hän ei osaisi lukea sitäkään valhetta, aivan kuten hän ei näe peilikuvaansa hangesta, vaikka kaikki valo tulee takaisin silmiin. Valkea kohina.

Kyky erotella on rajallinen, ja niin myös muisti
tekee hänestä huoneen, jossa syödään. Pattereiden valossa.

2007-12-27T18:09:00.001-08:00

Alussa oli sama.

2007-12-27T13:07:00.000-08:00

2007-12-25T07:45:00.001-08:00

Tule jo! Lumilääke.

2007-12-23T15:55:00.000-08:00

Ensimmäinen puhelu nimestä

2007-12-20T18:04:00.000-08:00

Sisältöönsä sopien vähän sattumanvarainen nimi on paikallaan.
Kohina tarkoittaa signaalia joka ei lunastu. Se koostuu sattumanvaraisista taajuuksista. Koska emme osaa lukea.

Asemien välitilan täyttää kohina, jonka läpi saattaa puhjeta etäistä puhetta.
Tausta kohisee, ajan alku, aurinkotuuli, lämpimät pinnat, puhelinlangat.

Kohinaa koskeva kieli operoi analogian kautta: kuten valo on valkoista ilmentäessään kaikkia nähtäviä taajuuksia, on myös kohina valkoista silloin, kun jokainen taajuusalue on läsnä fysikaalisesti ajatellen yhtä vahvasti. Tällä alueella kieli on vielä heikkoa ja toimii visuaalisen metaforistiikan kautta. Samoin kuin on olemassa white noise, on myös blue noise, purple noise, pink noise, brown noise ja grey noise.

Mutta logiikka murtuu. Kieli alkaa valua omiin suuntiinsa ja rikkoo valon spektrille perustuneen symmetrisen astiansa. Siinä missä sininen ja violetti kohina ilmentävät korkeita taajuuksia suhteessa suuremmalla energialla vastaten näin analogian mukaan sinistä ja violettia valoa, spektrin toisessa päässä brown noise viittaakin (myös) aivan toisaalle - brownin liikkeeseen, eräänlaiseen ennustamattomaan liikkeeseen ja sen matemaattiseen mallintamiseen. (Botanisti Robert Brown havaitsi ennustamattomuutta tutkiessaan siitepölyn, sekä lehtisammalten ja kortteiden itiöiden liikettä vedessä. Myöhemmin hän toisti havainnon myös tuhkalla.) Matemaattiset mallit tällaisen ennustamattomuuden matkimiseksi ovat siis myös keinoja tuottaa kohinaa.

Spektri-analogiassa ruskea kohina vastaa siis punaista kohinaa, jossa energia suurenee taajuuden pienentyessä. Valkean ja punaisen (brown) kohinan väliin jäävää kompromissia kutsutaan vaaleanpunaiseksi kohinaksi (pink noise). Koska ihmiskorva on herkempi taajuusalueensa korkeille äänille, tuntuu luontevalta korostaa matalia taajuuksia. Nimi vaaleanpunainen houkuttelee tulkitsemaan näin painotettua kohinaa yleisen ihonvärin kautta. Tämä on kuitenkin jokseenkin virheellistä, sillä varsinainen psykoakustinen kohina on vasta harmaa, joka on painotettu kauttaaltaan niin, että ihmiskorva kuulee kaikki kuultavissa olevat taajuusalueet yhtä voimakkaina.

Harmaat alueet kielellistyvät usein rohkeiden metaforien kautta. Tarkka metafora on ikään kuin onnistunut mutaatio välitysjärjestelmässä. Onnistunut ei tarkoita vastuuta siitä, että kaikki ymmärtäisivät mistä kelluvassa viestissä on kyse. Joku saattaa.

Varmasti jossain puhkeaa äänen anatomiaa koskevaa kirkasta kieltä.
Kaaos rajautuu, siinä putoaa vesipisara.

2007-12-18T18:20:00.000-08:00

2007-12-18T17:51:00.000-08:00

ntamon kirjoja

2007-12-18T17:48:00.000-08:00

2007-12-11T16:24:00.000-08:00

Kuten vastaan uiden tupakansavua kuljettava saippuakupla kantaa myös tietoisuutta,
hymyä tai virnettä kuin ilmaisten: olen teko, tehty
- ikään kuin muuten vain, ilman syytä
- kuten niin, niin on koko kaupunki
hyvän sään aikana.

2007-12-09T16:53:00.000-08:00

olen odotuksen tilassa.

2007-12-09T16:12:00.000-08:00

Folkloristit ovat systemaattisesti luetteloineet motiiveja (motif), jotka tuntuvat säilyvän useissa kulttuureissa ja kertomaperinteissä halki aikojen ja paikkojen. Eliaden mukaan jokaisesta sankarista tulee lohikäärmeentappaja noin 500 vuodessa (suullinen muisti). Mikä sitten pitää pienintä säilyvää tekijää (pst...) koossa?

Jos syö käärmeen sydämen, oppii lintujen kielen.

Tämä yksinkertainen maagis-looginen väite läpäisee lukuisia kertomaperinteitä.
Voiko tuon punktumin pyydystää?

2007-12-09T16:06:00.000-08:00

Erästä kielikeskustelua koskeva linkki, koska aion jatkaa kysymystä vielä täällä.

2007-12-09T15:58:00.000-08:00

ettemme oikeastaan tiedä mitä nauru on
ettemme osaa sanoa, viime kädessä
että on paha sanoa
että on tuttua ja vierasta, vierasta
että jossain syvää naurua
joka ei lunastu,
kuu kalastu.

2007-12-09T15:38:00.000-08:00

Tämä kanava on vähän kontingentti seikka. Tai miten nyt kasvi sattuu puhkaisemaan kunkin valoapyydystävän antenninsa jonain arvaamattomana hetkenä. Olkoon nyt. Mutta mitään massiivisia tekstipalkkeja en aio itseltäni sietää.

2007-12-09T15:11:00.000-08:00

Jokin janoaa kolmatta poissuljettua.
Kuin otsaanpuhkeava kyseenalainen silmä se sijoittuu paljastaen yleisen palautumattomuuden - itse eron äärimmäisen pakoluonteen.
Luulen että juuri kaksiarvoisuuden itseriittoinen symmetria tekee asetelmasta valheellisen.

2007-12-09T15:04:00.000-08:00

sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi
sekunti minuutti tunti vuosi

2007-12-09T14:46:00.000-08:00

Steve Reichin varhainen ääniteos "It´s gonna rain" jäi pysyvästi soimaan päähän kuultuani sen radiosta ehkä kymmenen vuotta sitten. Reich luuppasi muuan kiertävän saarnaajan puheesta kyseisen lauseen kahdelle raidalle ja desykronisoi niitä ulos toisistaan vähitellen täyden kierroksen, kunnes raidat olivat lopulta taas päällekkäin.

Kiinnostavan 17-minuuttisesta teoksesta tekee kielellisen äänen morfisuus. Korvan kuulema liukuu lauseesta toiseen, niin että itse kuulin matkalla ainakin lauseet "It´s gonna rain.", "There´s no rain", "It´s all rain" & "It´s alright.". Nauha oli maagista kuultavaa, etenkin kun tuo efekti tuli täytenä yllätyksenä.

Nyt tulee mieleen, että tuollaisia kokeiluja pitäisi itsekin taas tehdä. Jotain puhelähdettä sotkettuna äänisynteesiin.

2007-12-09T14:00:00.001-08:00

Vedessä palelee.

2007-12-09T13:40:00.000-08:00

"Oikean käden käsineen voisi vetää vasempaan käteen, jos sen voisi kiertää ympäri neliulotteisessa avaruudessa."
-L. Wittgenstein

Vasemman ja oikean välistä eroa ei voi todentaa käsitteellisesti.
Kätisyyden, ruumiin asymmetrian nojalla kyllä.

Lukusuuntamme painovoima ja aurinko pyöriessään
viettävät kulkijaa oikealle, eteenpäin kehällään.